Ja mitä tästä opimmekaan?

Kuten olenkin jo maininnut, innostuin pyöräilemisestä ja sen ihanuudesta varmaan viikko sitten.
Pyöräileminenhän on yksi sellainen asia, jonka kerran oppii, sen myöhemmin + aina taitaa.
Ainakin niin sen pitäisi mennä.
No, lähdin taas eilen hyvin engergian täytteisenä ja iloisena pyöräilemään töihin, itseasiassa meidän piti pyöräillä Annan kanssa yhdessä kaupungille, mutta Annan teiniangstipikkuveli oli sosialisoinut Annan pyörän, joten jatkoin matkaani yksin.



Matka sujui railakkaan nopeasti, ja olinkin ylpeä itsestäni. En tiedä miksi.
Ehkä tuen hyötyliikuntaa?
No, seitsemän tunnin kuluttua koitti taas aika, kun pääsin nousemaan satulan selkään ja polkemaan vähintään yhtä nopeasti kotiin, nopeamminkin.
Kävin Lauttasaaren K-extrasta hakemassa ruokaa ja asettelin laukkuni ohjaustangolle.
"En nyt jaksa tota laukun hihnaa rullata tähän tämän paremmin, ei se pinnojen väliin mene, matkakin on lyhyt".
Kiihdytin alamäessä, poljin kovempaa kuin koskaan, kuuntelin Rammsteinia, ja tunsin mielihyvää, olin juuri silloin hyvin onnellinen.

No, hetkessä tajusin, että laukkuni hihna meni etupyörän pinnojen väliin ja pyörä lähti hallinnasta. Seuraava asia, jonka muistan, onkin sitten astetta ikävämpi juttu.
Makasin Lauttasaaren ABC:n edessä ihmeellisessä asennossa, ihmisten ympäröimänä.
Siinä meni hetki, kun ambulanssi tuli paikalle, samoin isäni, joka asuu 20 metrin päässä.
Ambulanssilla Töölön sairaalaan, missä tehtiin perusteelliset tutkimukset.
Mitään vakavaa ei siis tapahtunut, ainoastaan asfaltti-ihottumaa monessa paikassa, puujalka vasemmassa lonkassa ja aivotärähdys.

Isäni otti kuvan tilannehuumorin nimissä


:D
Noh pääsin kotiin onneksi yöksi.
Viime yöstä asti olenkin vaan nukkunut.
Käveleminen sattuu, mutta muuten kaikki on loistavasti.
Jatkossa aion käyttää kypärää, koska ensi kerralla ei ole ehkä yhtä hyvä tuuri enää.

Niin ja huomenna tulee Amsteripostaus, vein eilen filmit teetettäviksi, en vaan taida tänään niitä päästä hakemaan :)